Työssäjaksaminen – miksi se on niin vaikeaa?

Lueskelin Voimapuun teemakuukauteen liittyen työhyvinvointi -aiheisia blogeja ja erityisesti niitä, joissa jotenkin sivuttiin työssäjaksamista. Kun muistelen omaa työelämääni vaikkapa 20 vuotta sitten, ei erityisemmin puhuttu työssäjaksamisesta tai ainakaan omalla ammattialallani ei sitä juuri sivuttu.

Silloin oli oikeastaan melko selvää, että jos työntekijä ei jaksanut tehdä työtään, vika oli työntekijässä: työntekijä ei ollut riittävän terve, osaava, tehokas tai nopea. Jos ei jaksanut/kyennyt tekemään työtään vaikkapa jonkun sairauden vuoksi, voi hakeutua työkyvyttömyyseläkkeelle. Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsy ei tuolloin ollut mitenkään vaikeaa.

Tänään kaikki on toisin…

Kehitystä (?) on tapahtunut hurjasti. Työelämä nähdään huomattavasti monimuotoisempana ja työssäjaksamiseen vaikuttavat tekijät monitahoisimpina, ei yksin työntekijästä johtuvina. Työkykytalo on useimmille tuttu malli jäsentää työkykyä ja työhyvinvointia.

Huolimatta kaikista parannuksista, työelämä vaikuttaa julmalta. Ihmisiä joutuu sankoin joukoin irtisanotuiksi, osa löytää uuden työn, osa ei. Työtä ilman jääneet ”syrjäytyvät”. Syrjäytyvät, mistä? – jotkut kysyvät. Monissa työyhteisöissä voidaan pahoin.

Työpaikkakiusaaminen, seksuaalinen häirintä yms. ovat uutisotsikoissa vuodesta toiseen. Työn tekeminen on aikataulutettu äärimmilleen – on kiire. Kaikkea työtä ei ehdi tehdä työajalla ja ”ylityönä” tehdystä työstä ei välttämättä saa palkkaa. Työntekijät kärsivät stressistä ja uupumuksesta.

Päästä rimpuilemaan työelämään…

Opiskelin muutamia vuosia kuntoutuksen oppiainetta. Kuntoutuksen osa-alueista erityisesti ammatillinen kuntoutus tuntui itsestäni kiinnostavalta. Toimin joitakin vuosia työhönvalmentajana osatyökykyisten parissa. Osatyökykyinen työssäni tarkoitti henkilöä, jolla oli jokin työ/toimintakykyä rajoittava sairaus tai vamma, mutta sairaus ei kuitenkaan estänyt kokonaan työn tekemistä.

Tuossa työssä huomasin, kuinka nykyinen työelämä ja sen vaatimukset olivat monille ihmisille ylitsepääsemättömiä. Osan voimavarat olivat jo ehtyneet, joko heidän yrittäessään päästä ensimmäiseen työpaikkaansa, päästä tilapäisen työkyvyttömyyden jälkeen takaisin työelämään tai yrittäessään pysyä ja jatkaa työelämässä esimerkiksi ikääntyvänä työntekijänä.

Oli aika ajoin rankkaa vierestä seurata, miten osa ihmisistä ponnisteli todella suuresti päästäkseen osalliseksi työelämästä. Ponnistelut valuivat kerta toisensa jälkeen hukkaan. Osa olisi mielestäni ansainnut ehdottomasti työkyvyttömyyseläkkeen – niin huonosti he voivat sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vakuutuslääkärit olivat eri mieltä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa ”rimpuilua”.

Työntekijänä koin monesti riittämättömyyttä – ei ollut helppoa pitää ihmisen toivoa yllä monien pettymysten jälkeen. Jälkeenpäin olen pohtinut, miksi työelämässä on niin vaikeaa ja monimutkaista, että ihmiset eivät tahdo jaksaa? Onko työelämä todellakin vain kehittynyt ja parantunut viime vuosina? Vai onko ihminen muuttunut?