Surun hetki

 

Surun hetki, voimapuu.com

Tämä alkava syksy on ollut erityinen. Erityisempi kuin koskaan. Omalla kohdallani on tapahtunut paljon asioita, niin iloisia kuin surullisiakin. Todennettua on tullut sekin sanonta, että asioilla on tapana kasaantua.

Tässä blogitekstissä kirjoitan yhdestä elämän ehkä vaikeimmasta asiasta, kuolemasta ja siihen liittyvästä surusta. Surusta on vaikea kirjoittaa, erityisesti silloin, kun se jollain lailla koskettaa itseä, kuten nyt, mutta silti haluan jakaa sen nyt näin blogikirjoituksen muodossa. Kirjoittaminen on myös yksi tapa käsitellä surua.

Vaikka poismennyt henkilö ei ollutkaan oma vanhempani, hän eli ja vaikutti aivan lähipiirissäni. Olin tutustunut häneen kauan sitten nuorena aikuisena. Meillä oli alun alkaen hyvä suhde, joka vielä syventyi myöhemmin, erityisesti kymmenen viimeisen vuoden aikana.

Meillä oli myös monia yhteisiä ”projekteja” vuosien varrella, aina leipomisesta ja matkailusta valokuvaukseen saakka. Menneisiin vuosiin on sisältynyt paljon muistoja, iloa ja naurua… suruakin.

Oman elämän välitilinpäätös

 

Kuolema ja hautajaiset tuovat mieleeni väistämättä myös aiemmat omat menetykseni, kuten omien vanhempieni ja isovanhempieni poismenon. Ajatuksissani olen palannut ajassa taaksepäin ja ryhtynyt kertaamaan noita tapahtumia; miten äidin kuolema tapahtui, entä isän? Miten vietettiin hautajaisia ja muistotilaisuutta?

Ja muistelu on jatkunut vieläkin pidemmälle ajassa taaksepäin; miten isoäiti ja isoisä kuolivat, minkälaiset olivat heidän hautajaisensa? Olen huomannut, että muistikuvat isovanhempien kuolemasta ja hautajaisista ovat jo melko hataria, onhan noista tapahtumista jo yli 40 vuotta. En ehkä muistaisi juuri mitään, jollei minulla olisi valokuvia heistä ja heidän hautajaisistaan. Olenkin kaivanut esille kaikki vanhat valokuva-albumit.

Väistämättä hautajaisten yhteydessä ajatuksiin tulee myös oman elämän rajallisuus. Omien vanhempien poismenon jälkeen olen itse ns. seuraavana ”jonossa”. Kuinka paljon on vielä maallista elämää jäljellä? Miten haluaisin käyttää jäljellä olevan elämän, jos siihen on mahdollista vaikuttaa.

Näistä äskettäin vietetyistä hautajaisista ja siunaustilaisuudesta jäi mieleeni papin mieleenpainuva ja ajatuksia herättävä puhe, jossa hän käsitteli aihetta: Mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen? Kuka muistaa meidät vuosien kuluttua, vuosikymmenten kuluttua tai vaikkapa sadan vuoden tai useamman sadan vuoden kuluttua?

Muutaman vuoden kuluttua haudasta on löydettävissä vielä maalliset jäännöksemme, vuosikymmenten kuluttua niitä ei enää ole. Sadan vuoden kuluttua ei ehkä muistomerkkiäkään ole enää jäljellä. Kristinuskossa lohdullista on ajatus, että ikuinen elämä on mahdollista maallisen kuoleman jälkeenkin.

Surun hetki, voimapuu.com

Mitä suru on?

Itselleni suru merkitsee ikävää ja sopeutumista siihen tosiasiaan, että kuolema on peruuttamaton ja että enää ei ole mahdollista tavata pois mennyttä läheistä. Hakiessani taustatietoa suruaiheeseen liittyen tutustuin mm. kahden tutkijan Mari Pulkkisen ja Anna Haverisen ajatuksiin surusta.

Tietoa ja uusia tutkimustuloksia mm. surun käsittelystä löytyi paljon muitakin. Kokoan seuraaviin kappaleisiin omasta mielestäni merkityksellisiä asioita aiheesta.

Suru muistuttaa psyykkistä kipua

Suru ei ole vain surullisuutta, vaan läheisen menetykseen liittyvä suru sisältää monia muitakin tunteita, kuten esimerkiksi

  • kaipuuta
  • ikävää
  • syyllisyyttä
  • vihaa
  • katkeruutta
  • tuskaa
  • ahdistusta
  • epätoivoa
  • yksinäisyyttä
  • masennusta
  • ulkopuolisuuden tunnetta
  • avuttomuutta
  • väsymystä
  • uupumusta,
  • pelkoa
  • turvattomuutta
  • häpeää

Läheisen menetykseen voi liittyä myös myönteisiä tunteita, kuten helpotusta ja iloa. Tunteiden lisäksi menetys voi tuntua fyysisesti omassa kehossa.

Elämä myös muuttuu menetyksen myötä. Suru on normaali reaktio menetykseen. Kuolleesta läheisestä ei tarvitse vastoin aiempia käsityksiä ”päästää irti”, vaan pikemminkin edessä on sopeutuminen elämään ilman menetettyä läheistä.

Vaikka elämään tulee uusia asioita, ne eivät katkaise suhdetta läheiseen. Ajan kuluessa menetykseen liittyvä kipu helpottuu, mutta kaipauksen ja ikävän ei tarvitse koskaan loppua.

Surun hetki, voimapuu.com

Sureminen on yksilöllistä

Aiemmin ajateltiin, että suru etenee neljän vaiheen kautta suurinpiirtein näin: sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe/ sopeutumisvaihe ja näiden vaiheiden jälkeen uudelleen suuntautumisvaihe. Nykytietämyksen mukaan näin ei kuitenkaan olisi?

Kuvaukset ja vaiheistukset eivät päde kaikkiin sureviin, sillä menetykseen sopeutuminen on yksilöllistä. Vaiheajattelusta saattaa olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Surevasta ihmisestä vaiheistus voi tuntua jopa painostavalta tai mitätöivältä.

Aiemmin puhuttiin myös surutyöstä, joka nykykäsityksen mukaan on myöskin virheellinen ajattelutapa. Surua ei voi parantaa tai mitenkään nopeuttaa tekemällä ”työtä” sen eteen. Voimakkaiden tunteiden tai reaktioiden puuttuminen ei ole myöskään merkki “tekemättömästä surutyöstä”. Jokaisella on oma tapansa reagoida menetykseen. Suru ei välttämättä näy ulospäin.

Tärkeää on kuitenkin, että surua ei kielletä tai vältellä. Käsittelemätön suru voi jäädä painamaan mieltä tiedostamattomasti ja aiheuttaa ehkä ongelmia myöhemmin. Traumaattisissa äkillisissä läheisen menetyksissä suremisen aloittamista voi vaikeuttaa tapahtuman järkyttävyys. Se, kuinka paljon mieli voi kerralla käsitellä traumaattista tapahtumaa on yksilöllistä.

Filosofian tohtori Mari Pulkkisen mukaan on myös ihmisiä, jotka ovat kokeneet menetyksen niin voimakkaana, etteivät ole osanneet, ehtineet tai jaksaneet surra silloin, kun menetys on ollut ajankohtainen.

Surun vaikein vaihe voikin tulla esiin vasta joskus myöhemmin esimerkiksi muiden menetysten tai elämän vaikeiden aikojen myötä. Suru ei myöskään automaattisesti laimene tai vähene ajan kuluessa, vaan se voi jopa ajan myötä lisääntyä, esimerkiksi ikävän muodossa.

Usein ihmiset rinnastavat surun ikävään, jolle on ominaista, että se saattaa lisääntyä ajan myötä. Sureminen ei sulje pois sitä, etteikö voisi olla iloinen ja onnellinen samanaikaisesti.

Miten kohdata sureva ihminen?

Mari Pulkkisen mukaan monet surevat sanovat, että riittää, jos kanssaihmiset osoittavat tietävänsä, että ovat kuulleet tapahtuneesta menetyksestä. Ensimmäisessä kohtaamistilanteessa usein riittää se, että laitetaan esimerkiksi käsi surevan olalle ja sanotaan, että olen kuullut tapahtuneesta ja olen pahoillani. Mitään korulauseita ei tarvitse yrittää keksiä.

Suru ei ole häiriötila, joka pitäisi pyyhkiä elämästä pois. Pulkkisen tutkimuksen mukaan surevat toivovat arkista kohtaamista ja surevaa ei unohdeta heti hautajaisten jälkeen yksinäisyyteen. Toiveissa on, että pidettäisiin yhteyttä pitkällä tähtäimellä.

Pulkkisen mielestä surulle ei nykyajassa anneta riittävästi aikaa ja tilaa. Ihmiset kokevat, että oma elämäntilanne on joskus niin kiireinen, ettei ole aikaa surulle. Surua ei voi kuitenkaan loputtomasti siirtää, vaikka sitä yrittääkin. Jossain muodossa se tulee myöhemmin elämässä esille.

Joskus kanssaihmiset eivät anna surevalle ihmiselle mahdollisuutta olla sureva. Surevat ihmiset ovat kertoneet, että heitä vältellään, kartetaan ja kohdellaan kuin tarttuvaa tautia sairastavaa. Ajatellaan, että suru ikään kuin tarttuisi; kun ei lähesty surevaa ja hänen suruaan, voi hetken kuvitella itse olevansa turvassa menettämisen kivulta.

Surun hetki, voimapuu.com

Mikä lohduttaa ja voimaannuttaa surun hetkellä?

Ihmiset surevat eri tavoin. On hyväksyttävä mm. se, että naiset ja miehet surevat omalla tavallaan. Erilaiset symbolit, kuten suruaika, suruvaatteet ja surullinen musiikki voivat lohduttaa monia. Joku kokee saavansa lohtua haudalla käynnistä, toista se voi ahdistaa.

Sureva ihminen saattaa puhua menetetylle, katsella valokuvia tai hänelle kuuluvia tavaroita. Jotkut taas tahtovat heittää kaiken pois, koska ne nostavat pintaan kipeitä muistoja.

Olen itse käyttänyt paljon valokuvia omien tunteideni käsittelyssä. Valokuvat toimivat siltana muistoihin. Niiden katselu herättää paljon erilaisia tunteita ja niiden avulla voi muistella jo unohtuneita tapahtumia. Arkistoidut kuvat kertovat kuolleen ihmisen elämästä myös jälkipolville. Valokuvamuistelulla on itseeni voimaannuttava vaikutus.

Virtuaalinen muistomerkki Internetissä

Tutkija Anna Haverisen väitöstutkimuksen mukaan kuolemaan ja suruun liittyvät tavat ovat muuttuneet paljon 1900-luvun aikana. Suruprosessin läpikäyminen on muuttunut aiempaa vahvemmin yhteisöllisestä kokemuksesta yksilölliseksi kokemukseksi.

Haverisen tutkimuksen mukaan surun ritualisoinnin tarve, halu muistaa ja tulla muistetuksi ovat säilyneet. Internet on luonut uuden yhteisöllisen tavan muistaa vainajaa. Internetissä voi muistella vainajaa monipuolisin tavoin, yksin tai yhdessä.

Monet verkkosivustot ovat ottaneet huomioon menehtyneet käyttäjänsä. Esimerkiksi Facebook on vuodesta 2009 alkaen mahdollistanut virtuaalisen muistomerkin luomisen vainajan profiilisivusta. Internetiin luoduilla muistomerkeillä ihmiset voivat käydä vuosien kuluessa tervehtimässä läheistään samaan tapaan kuin vieraillaan haudalla.

Surussa on hyvä kuunnella itseään

Surun käsittelytapoja on yhtä monta kuin on surijoitakin. Kukaan surevan henkilön ulkopuolelta ei voi arvioida surun määrää tai neuvoa parasta tapaa käsitellä surua. Jokainen ihminen käyttää niitä keinoja ja voimavaroja, joita hänellä on.

Osa ihmisistä ei halua puhua surusta eikä tunne tarvetta näyttää sitä ulospäin. Se on myös hyvä tapa surra. On tärkeä muistaa, että suru on hidas. Tuska lievittyy ja elämänilo palaa vähitellen, vaikka kaipaus jääkin.

”Kauniit muistot eivät koskaan kuole”

 


Lisätietoa:

Filosofian tohtori Mari Pulkkinen on väitöskirjatutkimukseensa perustuen kirjoittanut kirjan Surun sylissä”,suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Kirja käsittelee läheisen menettämistä kokonaisvaltaisena kokemuksena.

FT Anna Haverinen: Suremisen rituaalit verkossa (Väitöskirja)

Potilaan lääkärilehti: Mitä suru on? 

Surevan kohtaaminen: tietopankki ammattilaisille ja kokemusasiantuntijoille